Kiitos matkaseurasta

Eräs sankaritarina

Koira niemeltä Hero ( hän ei tiennyt olevansa Hero) syntyi kuusi vuotta sitten Mosambikissa, Intian Valtameren rannalla. Perheolosuhteet olivat kammottavat; isä retkuili ympäri rannikkoa, äiti oli jatkuvasti raskaana ja pyöräytti erivärisiä jälkeläisiä sinne tänne.
Joukko teini-ikäisiä rantarosvoja varasti imeväisiässä olevan poikueen - tämä tapahui ennenkuin Hero oli ennättänyt silmänsä avata. Pentueen pienin tipahti tuntemattomasta syystä hiekalle ja päätyi kuivien kaislojen sekaan muun rantaan ajautuneen romun keskelle.
Samaisena viileänä aamuna eräs rouvashenkilö lähti kävelylle rannalle ja näki rottaa muistuttavan otuksen, totesi sen kämmenen kokoiseksi koiraksi ja pisti taskuun.
Seudulla oli jo kiirinyt tieto suomalaisesta suurisydämisestä äitihahmosta, joka auliisti adoptoi kodittomia kissoja. Kattien kauhuksi perheeseen ilmaatui myös koiravauva. Jo iltapäivällä Hero imeskeli tuttipulloa ja nukkui seuraavan yön mukavasti aamutossussa mutta hivuttautui myöhemmin yhä varmemmin tassunaselin kohti emännän jalkopäätä.
Nykyään Hero on maailmankansalainen; hän matkusti vastikään Riadista Damaskukseen. Seuraavasta määränpäästä ei ole tietoa mutta passissa on vielä tyhjiä sivuja.
Hero - joka luonnollisesti on tyttö - lähettää kauttamme rohkaisevat terveiset kaikille vauhdista tipahtaneille. Kyllä se siitä

Moskeija ei ole kirkko

Moskeijan kynnys on korkea. Sen edessä riisutaan kengät ja kauhtanaan pukeutuneena astutaan sisään.

Olin kuvitellut moskeijan tunnelmaa hartaaksi. Se muistuttaa kuitenkin enemmän monitoimihallin aulaa tms. ihmisten yhteistä tilaa. Pienissä ryhmissä keskustelevia ihmisiä, lattialla nukkuvia miehiä, pihalla juoksentelevia lapsia.

Varmaan tunnelma rukousaikana on toinen, mutta nyt se tuntuu jollakin tavalla pettymykseltä. Olin luullut muuta.

jälleen Damaskoksen tiellä

Beirutin Charles Helloun bussiasema oli lukuisen betoniramppien alla, arabiankieliset huudot moninkertaistuivat seinistä. Vanhat papparaiset myivät kahvia ja vesipiippupalveluja, nuoret kauppasivat chipsejä ja pepsiä.

Damaskukseen menevä tila-auto oli uudenuutukainen, varustuksena oli ilmastointi ja mukavat muunneltavat penkit. Joku heilautti kamamme takaluukkuun, joka jätettiin apposen auki. Kukaan ei ollut vartioimassa omaisuuttamme. Olimme jo oppineet, että varkaita ei näissä maissa tarvitse pelätä. Beirut on jaettu kaupunki ja Libanonin eteläosa on no go-aluetta, mutta ryöstöjä, varkauksia ja päällekäymisiä täällä nyt vaan ei ole. Tässä murtuu kilisten pari ennakkoluuloa. Uskokaa tai älkää, Syyria on yksi maailman turvallisimpia maita eikä Libanonissakaan tarvitse pidellä kouristuksenomaisesti käsiveskastaan kiinni.

Kolme tuntia kului ihan rattoisesti, meillä oli käytössä Honda-tila-auton täydet penkkirivit. Lisäksemme mukana oli vain yksi matkustaja.

Viismit järjestyivät nopsasti. Olimme Syyrian puolella 15 minuutissa.

Tankkasimme tax-free shopista mukaan Bekaan-laakosen rose´-viiniä ja alle tunnissa olimme takaisin Damaskoksessa, Koko homma maksoi noin 5 euroa. Toistaalta olisi saattanut maksaa neljäkymmentäkin, koskaan ei voi tietää etukäteen..

Damaskus, maailman vanhin kaupunki, näyttäytyi Beirutin jälkeen jotenkin viattomana ja alkuperäisenä. Niinhän se on, että ylikansalliset kampanjat alkavat oikeasti yököttää, samaa shampoopurkin kuvaa ei millään jaksaisi katsella joka puolella maailmaa.

Nyt on ilta, 24C puutarhapöydän ääressä.. Taidamme napata vähän bekaanlaaksolaista sen kunniaksi !

Pois Beirutista

Yritämme selvittää, miten pääsisimme luxury-bussiin, joka veisi meidät takaisin Syyriaan. Opaskirja, johon tähän saakka on voinut luottaa, sanoo toisin kuin hotellin respa (mies johon tähän saakka ei ole voinut luottaa).

Beirutissa paistaa aurinko. On mukavaa ja kaunista. Tavallaan sääli lähteä. Mutta matka jatkuu, uudet seikkailut odottavat. Täällä ei olekaan juuri näkynyt hunnutettuja naisia, vaan pukeutuminen on ollut aivan eurooppalaista. Istuimme juuri katukahvilassa ihmisten kulkua katsellen ja Suomen miinusasteita ja sikäläistä kevääntuloa miettien.

Tarkoituksenamme on nyt mennä ostamaan pari pulloa paikallista Bekaan-laakson rosé-viiniä, pakata kassimme ja jäädä pohtimaan, että otammeko taksin Cola- vai Charles Helou -bussiasemalle. Yksi on varmaa: haluamme luxury-bussin.

Rakennusalueella rantakadulla repaleisessa kyltissa luki La Paillote The Sea Food Place. Jossakin soi 60-luvun kamaa: Toverimme Che Quevara kuubalaisittain.

Kaunista uutta

Keskelle kaupunkia on jätetty tornitalo, jonka yläosa on täynnä mustareunaisia reikiä. Siellä täällä on pommitettuja taloja muistuksena sodasta. Kaupunki on paljon isompi kun muistin, paljon äänekkäämpi, paljon eurooppalaisempi.

Alakerrassa on naisten alusvaateliike ikkunassaan harsomaisia virityksiä – ei tulisi kuuloonkaan oikeaoppisessa islamimaassa.

Hinnat keskustassa ovat Suomen tasoa, kaikkea on Guccista Vuittoniin jos nyt sellaista hakee.

Rantabulevardi on täynnä hölkkääjiä korvakuulokkeet korvilla. Liikenne on täysin kaoottinen. Vain ihme pelastaa kadunkulmaan syöksähtävän autoilijan törmäämästä toiseen. Mutta kaunista on ja kaunista rakennetaan. Uudet tornit istuvat ilmiömäisen hyvin olemassaolevaan rakennuskantaan sekä maiseman muotoihin ja väreihin. Tulee hyvä olo kun näkee, että jossakin osataan ja välitetään; uusi täydentää eikä pilaa mitään.